Hautaan rakkauden

Tein tilataideteoksen ystäväni kanssa lukiolle. Jännitin kovasti työn vastaanottoa ja mietin oliko sen aihe sovelias kouluun, jossa kulkee päivittäin yli 850 oppilasta. Kuitenkin se otettiin käsittämättömän innoissaan ja myönteisesti vastaan. Se on osoittautunut pysäyttäväksi, herättänyt keskustelua, parantanut kouluviihtyvyyttä ja ihastuttanut.

Työ oli itselle hyvin henkilökohtainen, sillä se kuvasi maasta irtautumista. Sitä hetkeä, kun siirrymme tästä todellisuudesta. Siinä oli uskonnollisia viitteitä, että enkeli hakee ja noustaan ilmoihin, vaikka en itse uskokaan tähän kristilliseen teoriaan. Käytinkin enkeliä enemmän symbolina kuolemalle ja tästä todellisuudesta irtautumiselle. Kuvasin myös mahdollisen sielun irtautumista ja vapautta. Enkelisymboli siksi, että se on kaikkien ymmärrettävissä. Näin jälkeenpäin ajatellen kuva symboloi minulle ehkä muutakin kuin kuolemaa, irtautumista eräästä ystävästäni, johon olin rakastunut.

Inspiraatio tuli suuren paineen alla koeviikolla. Jännitin taas kokeita aivan paniikissa ja ystäväni, johon olin rakastunut, oli keskittynyt omiin kuvioihinsa tyttöystävänsä kanssa. Tajusin kesällä rakastuneeni naispuoliseen ystävääni. Aluksi ajattelin sen olevan vain syvää ystävyyttä, mutta pian tajusin hänen merkitsevän minulle enemmän. Tätä oli jokseenkin hankala hyväksyä, sillä edelliset ihastukseni olivat olleet miespuolisia. Lisäksi ystävä seurusteli onnellisesti ja tuntui kuin olisin pettänyt hänet, kun syvä ystävyys ei enää riittänytkään.

Vaikka nyt voin jopa välillä olla onnellinenkin, ettei hän koskaan saanut tietää tunteistani, enkä mennyt sotkemaan meidän ystävyyttä tai hänen seurustelujaan, oli tästä kova tuska ja kamppailu juuri työtä tehdessäni. Itsemurha oli monesti lähellä, kun unelmoin yhteisestä kuvitteellisesta tulevaisuudestamme ja samalla ymmärsin, ettei niin koskaan voi olla. Lisäksi perheelläni, sukulaisillani, minulle hyvin tärkeillä ihmisillä ja lukuisilla muilla on vaikeuksia hyväksyä seksuaalivähemmistöjä, eikä meistä käyty julkinen keskustelu sekään ole kivutonta kuunneltavaa.

Kun ihmiset näkivät työn, he ajattelivat sen mahdollisesti olevan kaunis, mutta kuinka moni tuli lopulta huomioineeksi ne enkelin siivet? Teos esitti toiveeni päästä pois, saada rauha, ja toisaalta näin itseni enkelin saatettavana. Käsi kädessä, lähtemässä lentoon ja vapautumassa toivottoman rakkauteni otteesta.

Olen aikalailla päässyt yli tunteistani, ja toivon vain ystäväni olevan onnellinen. En usko että hän olisi voinut olla sitä kanssani, mutta kenenkään muun ihmisen kanssa en ole kokenut vastaavanlaista yhteenkuuluvuuden-, ymmärryksen- tai hyvän olon tunnetta tämän seurassa. Kaikki vain loksahti kohdalleen ja näin kliseisesti ajateltuna: luultavasti jossakin toisessa paikassa, toisena aikana, me seurustelisimme. En tiedä kumpaa sukupuolta tuleva kumppanini tulee olemaan, mutta pidän hyvin mahdollisena sitä että hän saattaisi olla nainen.

Koen olevani äärimmäisen feminiini, joka pitääkin paikkaansa ainakin erään testin mukaan, jos niihin nyt voi luottaa. Tämä varmasti osaltaan myös selittää sen, miksi hädintuskin ymmärrän toista sukupuolta, ja miksi minulla on vain pari hyvin etäistä miespuolista ystävää. Näen miehen vastakohtanani, josta syystä ymmärryksemme ei kohtaa. Kuinka voisin rakastuakaan tällaiseen henkilöön?

Hermoromahduksia ja euforiaa

Sunnuntaina velipuoleni täytti kolme vuotta. Tein hänelle lahjaksi Tatu & Patu- kakun Ulla Svenskin kirjasta Unelmakakut. Siinä on ohjeistettu hyvin uusia ja klassikkoreseptejä, niin leivoksista, makeisista ja täytekakuista voileipäkakkuihinkin. Ihana kirja, voin suositella! Aloitin valmistelut torstaina ja sain kaulittua marsipaanin kakun päälle juuri ennen viaraiden pöytään istumista!

Kakkua oli hauska tehdä, sillä rakastan näpräämistä (perfektionistin vikaa) ja palkitsevinta oli pikkusankarin hymy. Samalla sen parissa ja siivotessa sai hukutettua paljon aikaa ja syömättömyyteni jäi huomaamatta :) Kutsuilla oli monia perheenäitejä lapsineen ja kakkutilauksia saattaa olla odotettavissa. Olisi ihanaa treenata leipomista, varsinkin jos leipomukset voi antaa pois. Niitä voisi tehdä raaka-aine ja pienin vaivanpalkka kustannuksin.

Unelmoin kondiittorin työstä ja omasta pikku kahvilasta. Mikäli suunnitelmistani valokuvauksen ja kuvataiteiden parisssa ei tule mitään, voisin harkita yhtenä vaihtoehtona tätä alaa. Pitkästäaikaa voi olla tyytyväinen itseensä, sillä itsehillintäni piti notkuvasta kahvipöydästä huolimatta. On mielenkiintoista huomata, kuinka paljon oma mieliala heilahtelee syömiseni ja ympäristöstäni saaman palautteen mukaan.

Viimeaikoina olen saanut valtavasti myönteistä huomiota ja palautetta opettajilta, oppilailta ja tutuiltamme teoksesta jonka tein ystäväni kanssa koululle kierrätysteemaiseen näyttelyyn. Samalla se kuitenkin luo järjettömiä paineita ylittää itsensä tai ainakin pysyä samalla tasolla, etten pettäisi kaikkien odotuksia. Kaikesta tuli niin julkista, kun medioissakin näyttely huomioitiin ja edustin kouluamme ja kerroin työstäni, jota tein ystäväni kanssa.

Olen välillä ollut euforisissa tilossa, sillä parempaa vastaanottoa ei kai voi saada. Kuitenkin kaikki romahtaa ja alkaa alusta, nollan alapuolelta jokaisesta epäonnistumisesta. Niin kävi viimeksi tänään, kun isäni lätkäisi annoksen valmiiksi lautaselleni. Oli murhaa syödä isän vaivalla laittamaa ateriaa.

Tiedän, että syömiseni on epätervettä, mutta en osaa päästää irti. Huomasin sen viimeksi erään koeviikon lähestyessä. Olin aivan paniikissa, hermoromahduksen partaalla (kirjaimellisesti) ja isäni varmaan harkitsi kohdallani laitoshoidon ja sairasloman välillä. Onneksi tajusin lähtä kävelylle, sillä se on niitä ainoita asioita, jotka saavat minut rauhoittumaan ja asiat selkeytymään päässäni. Olin aivan paniikissa tajutessani että laihdutusprojektini saattaisi tyssätä seuraavana päivänä erikoislääkärin vastaanotolle. Tajusin, ettei minulla ole muita vaihtoehtoja, kuin koota itseni ja alkaa rakentaa raunioista kulissia uudelleen pystyyn. Isäni onneksi kuvitteli sekaisen mieleni ja ahdistuksen johtuvan ainoastaan koulusta.

Olin jälleen kerran hiuskarvan päässä maailmani kaatumisesta. Tämä kai kertoo minulle viimeistään, että ruoka ja kehoni muoto hallitsevat elämääni. Kuitenkin asian voi mös nähdä niin, että suorittaminen koulussa ja ruoan kontrollointi ovat ainoat asiat jotka pitävät elämääni kasassa.

Elämän hallintaa

Kamala olo. Olen puolivuotta aktiivisesti kamppaillut painoni ja vaatekokojen kanssa. Alkukesästä ymmärsin, että minun tulisi laihtua n. 20kg. Kesä sujuikin hyvin mutta koulujen alettua, ekalla koeviikolla, alkoi tulla takapakkia. Stressatessa, kuukautisten lähestyessä tai äärimmäisen masentuneena olen altis ahmimiselle. Repsahdusta seuraa kamala morkkis. Pakkoliikuntaa, laksatiiveja, joskus oksentamista, paastoa, nesteen tankaamista jne. Vaarallinen "kaikki tai ei mitään" ajatukseni saa pienen repsahduksen kasvamaan äärimmäiseksi kontrolloimattomuudeksi. Näitä ahmimisjaksoja onkin sitten ollut syksymmällä useita ja ne saattavat kestää yli viikonkin.

Pelkään lihovani, joka on väistämätöntä jos tämä jatkuu. Katson ystävääni ja tuttujani ja huomaan kuinka heidän kilonsa karisevat. Olen onnellinen heidän puolestaan, sillä he ovat nyt onnellisempia. Ystäväni esitteli minulle tänään kauniita solisluitaan ja roikkuvia/lähes tippuvia housujaan. Voin vain kuvitella kuinka hän ja muut halveksuvat minua säälittävänä, itsekurittomana ja lihavana paskana. Ei auta mitä he valehtelevat, kun tiedän mitä he ajattelevat. Minun on otettava ystäväni kiinni ja ryhdistäydyttyä. En halua enää epäonnistua ja aloittaa alusta joka koeviikon jälkeen, tai jonkun pakotettua minut syömään jotain paskaa.

Nyt palaan n. 500 kcal ruokavalion ja joulun (TUOMIO!) jälkeen alkaa kuntosalijäsenyys ja tanssi. Jos selviän joulusta ainakin lihomatta, niin hyvä. Sitten selviän mistä vain. Teholiikunnan kasvettua voin arvioida ravinnon uudelleen.

Pelkään muiden katseita ja kommentteja. Jotkut perheessänikin ja sukuaisista vahtaavat tai huomauttelevat painosta. Säikähdän ja yritän tehdä kulissista vahvemman syömällä jonkin aterian "moitteettomasti", mutta siitäkin voi alkaa ahmimista ja itseinhoa. Kehoni on kuvottava ja yritän verhota sitä. En kykene sietämään muiden kosketusta. En kenenkään, edes omaani tai vaatteiden painoa ihollani. En pelkää kuinka minun käy. Pyrin tavoitteeseeni kaikin keinoin ja jos kuolen ennen sen saavuttamista se sopii minulle. Voitokas matka on vielä tärkeämpi, kuin kauniin kuolettava lopputulos. Mitään ei saa ilman uhrauksia ja keinoni ovat likaiset.

Kahlittuna elämään

Viikonloppuna on velipuoleni syntymäpäivä. Koulun jälkeen hain kirjastosta tilaamani kakkukirjan ja tarkoitus olisi saada aikaan jotain mielikuvituksellista kekkereille. Vaikka rakastankin suuresti pikkusisko- ja -velipuoltani tuntuu, että päiväni menevät heidän kaitsemiseensa. Lukiolla ei juuri tässä jaksossa ole niin paljon töitä, mutta vapaa aikani menee kotitöihin ja lasten vahtimiseen. Syy, miksi aherran on pitää äitipuoleni tyynenä ja tyytyväisenä. Jos asuisin edelleen edesmenneen yksinhuoltajaäitini luona, olisin varmaan jo päättänyt päiväni. Olen uupunut ja kypsä elämääni, mutten voi valitettavasti päättää sitä puolisisarusteni takia. Isääni ja äitipuoltani kohtaan en koe sellaisia tunteita, että minun tulisi jatkaa elämääni heidän takiaan. Sukuni on onneksi myös pieni, näin ollen harvat jäisivät kaipaamaan. Pikemminkin saatettaisiin kokea helpotusta.

Mielestäni en toimisi itsekkäästi tehdessäni itsemurhan, vaan minulla on valta elämästäni ja saan tehdä sillä mitä haluan. Emme valitettavasti voi valita syntyvämme tänne, mutta voimme päättää itse elämämme päättymisestä.

Jos kerran elämä on yhtä kärsimystä, miksi meidän tulisi pitkittää sitä? En usko tuonpuoleiseen tai jumalaan, mihinkään yliluonnolliseen. Kaikkeen löytyy mielestäni jokin järjellinen selitys ja uskon enemmän tieteetseen. Tieteessä on se hienous, että se etsii totuutta, mutta käsityksen osoittaudutua virheelliseksi pyritään löytämään uusi paikkaansa pitävä teoria. Se myöntää virheensä ja pyrkii jalostumaan kohti totuutta.

Kuolema on minulle kaiken loppu. Se ei ole mielestäni kauheaa tai synkkää, vaan rauhaa. Kuitenkin toivoisin, että ihmisillä olisi jonkinlainen henki, joka kuollessamme irtautuisi ruumiistamme ja lähtisi vaeltamaan universumiin. Se vaeltaisi levollisena, pysähtymättä, yksin ja ikuisesti. Se kuulisi, näkisi, haistaisi- aistisi kaiken, kuitenkaan kokematta tarvetta puuttua enää mihinkään. Kuollessani toivoisin, että tuhkani siroteltaisiin valtamereen. Ehkä se liittyy jotenkin ajatukseen jonkinlaisesta sielunvaelluksesta. En halua tulla vangituksi kirkkomaan multaan, kivilaatan alle. Kuitenkaan en halua antaa luppaa itselleni tällaiseen ajatteluun, vaan kuolema on kaunis ja lohdullinen.


Miksi mietin näitä, johtunee kyllästyksestä miellyttää muita, teeskennellä joka päivä. Kaksinaamaisuuteni saa minut voimaan pahoin. Ennen, varsinkin lapsena, olin aito, enkä vieläkään voi sietää teeskentelijöitä ja aistin heidät jo kaukaa. Nyt kuulun itse heihin. Näyttää siltä, että vanhemmiten menetämme kyvyn olla rehellisiä. Todellisuudessa elämä on liian lyhyt muiden miellyttämiseen.

Äitini teki mielestäni pari vuotta sitten oikean ratkaisun, ja luultavasti hänen tilanteessaan olisin tehnyt samoin. Hän koki olvansa umpikujassa. Hän oli mielisairas ja uskoi Suomen valtion tahtovan hänet hengiltä, hänen muka vuodettuaan sallassapidettävää tietoa. Hän jopa pelkäsi palkkamurhaajien olevan minun perässäni ja haluavan minutkin hengiltä. Hän pelkäsi olla yksin, toisaalta likkua julkisella paikalla tai päästää minua kouluun. Lööpit muka juorusivat hänen elämästään. Tämä kaikki oli hänelle todellista, vaikka hänellä olikin parempiakin kausia. Meille tämä on absurdia, mutta jos oikeasti joku yrittäisi saada minua hengiltä, tai olisin muuten vain niin sairas, tai tilanne loputtoman onneton, tekisin luultavasti samoin. Ymmärrän hänen ratkaisunsa, itsemurhan.

Pysähtynyt elämä

Tänään oli taas niitä päiviä, kun ei olisi jakanut nousta ja avata silmiä. Herätyskellon soidessa tietää jo mitä odottaa päivältä. Alkaa tehdä aamurutiineja ja meikatessaan ennen lukioon lähtöä miettii miksi oikein vaivautuu. Kasvot ovat niin karmeat ettei niistä saa naamioitua pois väsymystä, huonoa ihoa, eikä niiden muotoa voi peittää.

Velvollisuudesta sitä raahautuu paikalle ja istuu pulpettiin kuuntelemaan opettajan yhdentekevää jauhamista ja odottaa apaattisesti tunnin vaihtumista, jotta voisi siirtyä taas seuraavalle. Ystävä vieressäni räplää puhelintaan ja on ajatuksissaan jossain kaukana ja jauhaa purkkaa levottomasti. Minäkin haluaisin olla jossain muualla. Pois koulusta, tuttujen, kyvyttömän ystäväni(vieressäni), keinotekoisen perheeni luota ja tästä onnettomasta ruumiista.

Taas samaa reittiä suoraan kotiin, matkalla ajattelen mitä joudun syömään kotiin tultuani. Lupailen itselleni että itsehillintäni kyllä kestää ja pidättäydyn päivän ruoasssani (kupissa kahvia ja leivässä), mutta turhaan. Vaikka ruoka kuvottaa, kyllästyttää, ei tunne nälkää ja yrittää päästä tavoitteeseensa on kaikki turhaa. Käsi käy suulla taukoamatta eikä sille tue loppua, ennen kuin syyllisyys on niin suuri että se melkein tappaa. Laksatiivien vuoro, läksyt huolimattomasti, pakkoliikuntaa, pesulle, nukkumaan. Vihdoinkin rauha ja lupauksia paremmasta päivästä, kunnes herätyskello taas komentaa ylös teeskentelemään ja valehtelemaan kaikille, tekemään velvollisuutensa ja miellyttämään muita, kiduttamaan itseään ja olemaan yksin. Pettämään omia pyhiä lupauksiaan.

Elämäni on turhaa: en ole rehellinen itselleni, enkä muille. Olen ihmisille tarpeeton, tulevaisuuteni on merkityksetön ja odotan vain kärsimyksestä pääsemistä. Ainoa ajatus joka pitää minua täällä on, etten voi mennä arkkuun tämän näköisenä. Elämäni on ollut alusta asti kärsimystä enkä ymmärrä miten se voisi koskaan muuttua. Lapsuuteni ja nuoruuteni riistettiin minulta, ja tuntuu että yhteiskunta haluaa vain yhden työmuurahaisen lisää kekoonsa raatamaan kuuliaisesti, mutta samalla en merkitse sille mitään tässä massassa. Olen korvattavissa. Kuolema on kaunis ja lohdullinen asia, mutta en ansaitse sitä vielä.