Edellisestä päivityksestä onkin jo aikaa. Joulu sujui yllättävän hyvin: en surrut oikeastaan äitiäni, vaan muistelin lapsuuden jouluja lähinnä haikeudella. Söin kohtuudella ja päivittäiset 8km lenkit viiltävässä pakkasessa, tehostettu jumppa aamuin illoin ja laksatiivit saivat itse asiassa painoni putoamaan ennätyksellisen alas. Tosin pitkittynyt köhä, joulun jälkeinen oksennustauti, vatsaoireet ja uusi köhä himmensivät hohtoa.

Elimistöni oli niin sekaisin uutena vuotena, että ensimmäisen kerran pelkäsin. Kävin kaikessa hiljaisuudesssa terkkarilla, josta terv.keskukseen ja vielä sairaalaan tutkimuksiin. Onneksi kaiken ptäisi olla kunnossa, mutta varmuus tulee n. vko:n päästä. Köhäni takia uskaltauduin jälleen trv.keskukseen, jossa lääkäri vihjaili heikosta punasolujen laadusta, raudan puutteesta. Anemiaa luvassa? Vaikea uskoa, vaikka enimmäkseen pysyn kurissa ja joulun jälkeen edelleen jumpat aamuin illoin. Balettitunnit 2 x 90 min alkaneet vihdoinkin. Ahmiminen ei kuitenkaan meinaa pysyä hallinnassa.

Uutena vuotena tein lupauksen: ei vuoteen herkkuja. Ja jos siltä tuntuu, aion jatkaa. Yllättävää on ollut, että mieleni ei ole edes tehnyt herkkuja sen jälkeen. Toistaiseksi sallin normaalin ruoan syömisen roskan sijaan, mutta ajan kuluessa on tarkoitus alkaa vähentää syömistä asteittain.

Kerroin sairaalareissusta perheelleni jälkikäteen. He tietävät herkkulakostani ja tietävät sairasteluni, joka luultavasti johtuu heikentyneestä vastustuskyvystä. Kaikki jää kuitenkin nuorempien sisarusteni varjoon. Aikuiset ovat sokeita tilanteelleni. Polemiikki syntyi, kun jälkikäteen kerroin sairaalareissusta. He ihmettelivät: enkö luottanut heihin? Teki mieli olla rehellinen ja tunnustaa, ettei mitään luottamusta ollut, mutta jouduin valehtelemaan, että en vain olisi halunnut huolestutaa heitä. Luultavasti, jos saisin tietää omaavani vain kuukauden elinaikaa en kertoisi sitäkään heille. Onkin mielenkiintonen kysymys, mitä oikeastaan tekisin sellaisessa tapauksessa.

Polemiikin jälkeen he kertoivat olleensa huolissaan, kun söin niin huonosti ja käyttäydyin oudosti. Kuulemma monet sukulaisenikin olivat olleet huolissaan laihtumisestani. He siis spekuloivat tällaista sontaa selkäni takana! Se siitä luottamuksessta. Nyt he uskovat kaiken selvinneen ja laittavat kaikki vatsaoireiden piikkiin, jotka heistä varmaan ovat nyt pois päiväjärjestyksestä. Ikävä tuottaa pettymys.

Sunnuntaina YLE lähetti dokkarin PAKOMATKA ANOREKSIASTA. Satuin katsomaan ja isänikin näki sen. Häntä ahdisti ja ihmetteli ääneen, kuinka joku voi vain lopettaa syömisen ja huusi: voiko olla niin vaikeaa laittaa sitä ruokaa suuhun?!! Ajattelin: voi kun tietäisitkin. En haluaisi mennä niin pitkälle, mutta tunnistan itseni henkilöstä hyvin.