Edellisestä päivityksestä onkin jo aikaa. Joulu sujui yllättävän hyvin: en surrut oikeastaan äitiäni, vaan muistelin lapsuuden jouluja lähinnä haikeudella. Söin kohtuudella ja päivittäiset 8km lenkit viiltävässä pakkasessa, tehostettu jumppa aamuin illoin ja laksatiivit saivat itse asiassa painoni putoamaan ennätyksellisen alas. Tosin pitkittynyt köhä, joulun jälkeinen oksennustauti, vatsaoireet ja uusi köhä himmensivät hohtoa.

Elimistöni oli niin sekaisin uutena vuotena, että ensimmäisen kerran pelkäsin. Kävin kaikessa hiljaisuudesssa terkkarilla, josta terv.keskukseen ja vielä sairaalaan tutkimuksiin. Onneksi kaiken ptäisi olla kunnossa, mutta varmuus tulee n. vko:n päästä. Köhäni takia uskaltauduin jälleen trv.keskukseen, jossa lääkäri vihjaili heikosta punasolujen laadusta, raudan puutteesta. Anemiaa luvassa? Vaikea uskoa, vaikka enimmäkseen pysyn kurissa ja joulun jälkeen edelleen jumpat aamuin illoin. Balettitunnit 2 x 90 min alkaneet vihdoinkin. Ahmiminen ei kuitenkaan meinaa pysyä hallinnassa.

Uutena vuotena tein lupauksen: ei vuoteen herkkuja. Ja jos siltä tuntuu, aion jatkaa. Yllättävää on ollut, että mieleni ei ole edes tehnyt herkkuja sen jälkeen. Toistaiseksi sallin normaalin ruoan syömisen roskan sijaan, mutta ajan kuluessa on tarkoitus alkaa vähentää syömistä asteittain.

Kerroin sairaalareissusta perheelleni jälkikäteen. He tietävät herkkulakostani ja tietävät sairasteluni, joka luultavasti johtuu heikentyneestä vastustuskyvystä. Kaikki jää kuitenkin nuorempien sisarusteni varjoon. Aikuiset ovat sokeita tilanteelleni. Polemiikki syntyi, kun jälkikäteen kerroin sairaalareissusta. He ihmettelivät: enkö luottanut heihin? Teki mieli olla rehellinen ja tunnustaa, ettei mitään luottamusta ollut, mutta jouduin valehtelemaan, että en vain olisi halunnut huolestutaa heitä. Luultavasti, jos saisin tietää omaavani vain kuukauden elinaikaa en kertoisi sitäkään heille. Onkin mielenkiintonen kysymys, mitä oikeastaan tekisin sellaisessa tapauksessa.

Polemiikin jälkeen he kertoivat olleensa huolissaan, kun söin niin huonosti ja käyttäydyin oudosti. Kuulemma monet sukulaisenikin olivat olleet huolissaan laihtumisestani. He siis spekuloivat tällaista sontaa selkäni takana! Se siitä luottamuksessta. Nyt he uskovat kaiken selvinneen ja laittavat kaikki vatsaoireiden piikkiin, jotka heistä varmaan ovat nyt pois päiväjärjestyksestä. Ikävä tuottaa pettymys.

Sunnuntaina YLE lähetti dokkarin PAKOMATKA ANOREKSIASTA. Satuin katsomaan ja isänikin näki sen. Häntä ahdisti ja ihmetteli ääneen, kuinka joku voi vain lopettaa syömisen ja huusi: voiko olla niin vaikeaa laittaa sitä ruokaa suuhun?!! Ajattelin: voi kun tietäisitkin. En haluaisi mennä niin pitkälle, mutta tunnistan itseni henkilöstä hyvin.

Hautaan rakkauden

Tein tilataideteoksen ystäväni kanssa lukiolle. Jännitin kovasti työn vastaanottoa ja mietin oliko sen aihe sovelias kouluun, jossa kulkee päivittäin yli 850 oppilasta. Kuitenkin se otettiin käsittämättömän innoissaan ja myönteisesti vastaan. Se on osoittautunut pysäyttäväksi, herättänyt keskustelua, parantanut kouluviihtyvyyttä ja ihastuttanut.

Työ oli itselle hyvin henkilökohtainen, sillä se kuvasi maasta irtautumista. Sitä hetkeä, kun siirrymme tästä todellisuudesta. Siinä oli uskonnollisia viitteitä, että enkeli hakee ja noustaan ilmoihin, vaikka en itse uskokaan tähän kristilliseen teoriaan. Käytinkin enkeliä enemmän symbolina kuolemalle ja tästä todellisuudesta irtautumiselle. Kuvasin myös mahdollisen sielun irtautumista ja vapautta. Enkelisymboli siksi, että se on kaikkien ymmärrettävissä. Näin jälkeenpäin ajatellen kuva symboloi minulle ehkä muutakin kuin kuolemaa, irtautumista eräästä ystävästäni, johon olin rakastunut.

Inspiraatio tuli suuren paineen alla koeviikolla. Jännitin taas kokeita aivan paniikissa ja ystäväni, johon olin rakastunut, oli keskittynyt omiin kuvioihinsa tyttöystävänsä kanssa. Tajusin kesällä rakastuneeni naispuoliseen ystävääni. Aluksi ajattelin sen olevan vain syvää ystävyyttä, mutta pian tajusin hänen merkitsevän minulle enemmän. Tätä oli jokseenkin hankala hyväksyä, sillä edelliset ihastukseni olivat olleet miespuolisia. Lisäksi ystävä seurusteli onnellisesti ja tuntui kuin olisin pettänyt hänet, kun syvä ystävyys ei enää riittänytkään.

Vaikka nyt voin jopa välillä olla onnellinenkin, ettei hän koskaan saanut tietää tunteistani, enkä mennyt sotkemaan meidän ystävyyttä tai hänen seurustelujaan, oli tästä kova tuska ja kamppailu juuri työtä tehdessäni. Itsemurha oli monesti lähellä, kun unelmoin yhteisestä kuvitteellisesta tulevaisuudestamme ja samalla ymmärsin, ettei niin koskaan voi olla. Lisäksi perheelläni, sukulaisillani, minulle hyvin tärkeillä ihmisillä ja lukuisilla muilla on vaikeuksia hyväksyä seksuaalivähemmistöjä, eikä meistä käyty julkinen keskustelu sekään ole kivutonta kuunneltavaa.

Kun ihmiset näkivät työn, he ajattelivat sen mahdollisesti olevan kaunis, mutta kuinka moni tuli lopulta huomioineeksi ne enkelin siivet? Teos esitti toiveeni päästä pois, saada rauha, ja toisaalta näin itseni enkelin saatettavana. Käsi kädessä, lähtemässä lentoon ja vapautumassa toivottoman rakkauteni otteesta.

Olen aikalailla päässyt yli tunteistani, ja toivon vain ystäväni olevan onnellinen. En usko että hän olisi voinut olla sitä kanssani, mutta kenenkään muun ihmisen kanssa en ole kokenut vastaavanlaista yhteenkuuluvuuden-, ymmärryksen- tai hyvän olon tunnetta tämän seurassa. Kaikki vain loksahti kohdalleen ja näin kliseisesti ajateltuna: luultavasti jossakin toisessa paikassa, toisena aikana, me seurustelisimme. En tiedä kumpaa sukupuolta tuleva kumppanini tulee olemaan, mutta pidän hyvin mahdollisena sitä että hän saattaisi olla nainen.

Koen olevani äärimmäisen feminiini, joka pitääkin paikkaansa ainakin erään testin mukaan, jos niihin nyt voi luottaa. Tämä varmasti osaltaan myös selittää sen, miksi hädintuskin ymmärrän toista sukupuolta, ja miksi minulla on vain pari hyvin etäistä miespuolista ystävää. Näen miehen vastakohtanani, josta syystä ymmärryksemme ei kohtaa. Kuinka voisin rakastuakaan tällaiseen henkilöön?