Kamala olo. Olen puolivuotta aktiivisesti kamppaillut painoni ja vaatekokojen kanssa. Alkukesästä ymmärsin, että minun tulisi laihtua n. 20kg. Kesä sujuikin hyvin mutta koulujen alettua, ekalla koeviikolla, alkoi tulla takapakkia. Stressatessa, kuukautisten lähestyessä tai äärimmäisen masentuneena olen altis ahmimiselle. Repsahdusta seuraa kamala morkkis. Pakkoliikuntaa, laksatiiveja, joskus oksentamista, paastoa, nesteen tankaamista jne. Vaarallinen "kaikki tai ei mitään" ajatukseni saa pienen repsahduksen kasvamaan äärimmäiseksi kontrolloimattomuudeksi. Näitä ahmimisjaksoja onkin sitten ollut syksymmällä useita ja ne saattavat kestää yli viikonkin.
Pelkään lihovani, joka on väistämätöntä jos tämä jatkuu. Katson ystävääni ja tuttujani ja huomaan kuinka heidän kilonsa karisevat. Olen onnellinen heidän puolestaan, sillä he ovat nyt onnellisempia. Ystäväni esitteli minulle tänään kauniita solisluitaan ja roikkuvia/lähes tippuvia housujaan. Voin vain kuvitella kuinka hän ja muut halveksuvat minua säälittävänä, itsekurittomana ja lihavana paskana. Ei auta mitä he valehtelevat, kun tiedän mitä he ajattelevat. Minun on otettava ystäväni kiinni ja ryhdistäydyttyä. En halua enää epäonnistua ja aloittaa alusta joka koeviikon jälkeen, tai jonkun pakotettua minut syömään jotain paskaa.
Nyt palaan n. 500 kcal ruokavalion ja joulun (TUOMIO!) jälkeen alkaa kuntosalijäsenyys ja tanssi. Jos selviän joulusta ainakin lihomatta, niin hyvä. Sitten selviän mistä vain. Teholiikunnan kasvettua voin arvioida ravinnon uudelleen.
Pelkään muiden katseita ja kommentteja. Jotkut perheessänikin ja sukuaisista vahtaavat tai huomauttelevat painosta. Säikähdän ja yritän tehdä kulissista vahvemman syömällä jonkin aterian "moitteettomasti", mutta siitäkin voi alkaa ahmimista ja itseinhoa. Kehoni on kuvottava ja yritän verhota sitä. En kykene sietämään muiden kosketusta. En kenenkään, edes omaani tai vaatteiden painoa ihollani. En pelkää kuinka minun käy. Pyrin tavoitteeseeni kaikin keinoin ja jos kuolen ennen sen saavuttamista se sopii minulle. Voitokas matka on vielä tärkeämpi, kuin kauniin kuolettava lopputulos. Mitään ei saa ilman uhrauksia ja keinoni ovat likaiset.
tiedän niin mistä puhut. oon itekin kärsinyt syömishäiriöstä, tarkemmin sanottuna BED:stä. en oo varma onko sulla kyse siitä vai bulimiasta, mutta ahmiminen kuitenkin.. mä oon nyt vuoden ollu ahmimatta ja oon laihtunut 10kg! mulla autto se, että kerroin sairaudesta terveydenhoitajalle, joka kirjoitti lähetteen psykiatrille. sinne en kuitenkaan ikinä mennyt, sain syömiseni kuriin itse! :)
VastaaPoistaja toi kun kirjoitit, että ihan sama mitä muut sanoo, koska tiedät mitä ne ajattelee on kans niin totta. mua ainakin pisti vaan vituttaa sellanen päin naamaa valehteleminen.. ennemmin sit olis vaan hiljaa.
tä sun blogis herättää ihan kamalasti ajatuksia!