Pysähtynyt elämä

Tänään oli taas niitä päiviä, kun ei olisi jakanut nousta ja avata silmiä. Herätyskellon soidessa tietää jo mitä odottaa päivältä. Alkaa tehdä aamurutiineja ja meikatessaan ennen lukioon lähtöä miettii miksi oikein vaivautuu. Kasvot ovat niin karmeat ettei niistä saa naamioitua pois väsymystä, huonoa ihoa, eikä niiden muotoa voi peittää.

Velvollisuudesta sitä raahautuu paikalle ja istuu pulpettiin kuuntelemaan opettajan yhdentekevää jauhamista ja odottaa apaattisesti tunnin vaihtumista, jotta voisi siirtyä taas seuraavalle. Ystävä vieressäni räplää puhelintaan ja on ajatuksissaan jossain kaukana ja jauhaa purkkaa levottomasti. Minäkin haluaisin olla jossain muualla. Pois koulusta, tuttujen, kyvyttömän ystäväni(vieressäni), keinotekoisen perheeni luota ja tästä onnettomasta ruumiista.

Taas samaa reittiä suoraan kotiin, matkalla ajattelen mitä joudun syömään kotiin tultuani. Lupailen itselleni että itsehillintäni kyllä kestää ja pidättäydyn päivän ruoasssani (kupissa kahvia ja leivässä), mutta turhaan. Vaikka ruoka kuvottaa, kyllästyttää, ei tunne nälkää ja yrittää päästä tavoitteeseensa on kaikki turhaa. Käsi käy suulla taukoamatta eikä sille tue loppua, ennen kuin syyllisyys on niin suuri että se melkein tappaa. Laksatiivien vuoro, läksyt huolimattomasti, pakkoliikuntaa, pesulle, nukkumaan. Vihdoinkin rauha ja lupauksia paremmasta päivästä, kunnes herätyskello taas komentaa ylös teeskentelemään ja valehtelemaan kaikille, tekemään velvollisuutensa ja miellyttämään muita, kiduttamaan itseään ja olemaan yksin. Pettämään omia pyhiä lupauksiaan.

Elämäni on turhaa: en ole rehellinen itselleni, enkä muille. Olen ihmisille tarpeeton, tulevaisuuteni on merkityksetön ja odotan vain kärsimyksestä pääsemistä. Ainoa ajatus joka pitää minua täällä on, etten voi mennä arkkuun tämän näköisenä. Elämäni on ollut alusta asti kärsimystä enkä ymmärrä miten se voisi koskaan muuttua. Lapsuuteni ja nuoruuteni riistettiin minulta, ja tuntuu että yhteiskunta haluaa vain yhden työmuurahaisen lisää kekoonsa raatamaan kuuliaisesti, mutta samalla en merkitse sille mitään tässä massassa. Olen korvattavissa. Kuolema on kaunis ja lohdullinen asia, mutta en ansaitse sitä vielä.