Viikonloppuna on velipuoleni syntymäpäivä. Koulun jälkeen hain kirjastosta tilaamani kakkukirjan ja tarkoitus olisi saada aikaan jotain mielikuvituksellista kekkereille. Vaikka rakastankin suuresti pikkusisko- ja -velipuoltani tuntuu, että päiväni menevät heidän kaitsemiseensa. Lukiolla ei juuri tässä jaksossa ole niin paljon töitä, mutta vapaa aikani menee kotitöihin ja lasten vahtimiseen. Syy, miksi aherran on pitää äitipuoleni tyynenä ja tyytyväisenä. Jos asuisin edelleen edesmenneen yksinhuoltajaäitini luona, olisin varmaan jo päättänyt päiväni. Olen uupunut ja kypsä elämääni, mutten voi valitettavasti päättää sitä puolisisarusteni takia. Isääni ja äitipuoltani kohtaan en koe sellaisia tunteita, että minun tulisi jatkaa elämääni heidän takiaan. Sukuni on onneksi myös pieni, näin ollen harvat jäisivät kaipaamaan. Pikemminkin saatettaisiin kokea helpotusta.
Mielestäni en toimisi itsekkäästi tehdessäni itsemurhan, vaan minulla on valta elämästäni ja saan tehdä sillä mitä haluan. Emme valitettavasti voi valita syntyvämme tänne, mutta voimme päättää itse elämämme päättymisestä.
Jos kerran elämä on yhtä kärsimystä, miksi meidän tulisi pitkittää sitä? En usko tuonpuoleiseen tai jumalaan, mihinkään yliluonnolliseen. Kaikkeen löytyy mielestäni jokin järjellinen selitys ja uskon enemmän tieteetseen. Tieteessä on se hienous, että se etsii totuutta, mutta käsityksen osoittaudutua virheelliseksi pyritään löytämään uusi paikkaansa pitävä teoria. Se myöntää virheensä ja pyrkii jalostumaan kohti totuutta.
Kuolema on minulle kaiken loppu. Se ei ole mielestäni kauheaa tai synkkää, vaan rauhaa. Kuitenkin toivoisin, että ihmisillä olisi jonkinlainen henki, joka kuollessamme irtautuisi ruumiistamme ja lähtisi vaeltamaan universumiin. Se vaeltaisi levollisena, pysähtymättä, yksin ja ikuisesti. Se kuulisi, näkisi, haistaisi- aistisi kaiken, kuitenkaan kokematta tarvetta puuttua enää mihinkään. Kuollessani toivoisin, että tuhkani siroteltaisiin valtamereen. Ehkä se liittyy jotenkin ajatukseen jonkinlaisesta sielunvaelluksesta. En halua tulla vangituksi kirkkomaan multaan, kivilaatan alle. Kuitenkaan en halua antaa luppaa itselleni tällaiseen ajatteluun, vaan kuolema on kaunis ja lohdullinen.
Miksi mietin näitä, johtunee kyllästyksestä miellyttää muita, teeskennellä joka päivä. Kaksinaamaisuuteni saa minut voimaan pahoin. Ennen, varsinkin lapsena, olin aito, enkä vieläkään voi sietää teeskentelijöitä ja aistin heidät jo kaukaa. Nyt kuulun itse heihin. Näyttää siltä, että vanhemmiten menetämme kyvyn olla rehellisiä. Todellisuudessa elämä on liian lyhyt muiden miellyttämiseen.
Äitini teki mielestäni pari vuotta sitten oikean ratkaisun, ja luultavasti hänen tilanteessaan olisin tehnyt samoin. Hän koki olvansa umpikujassa. Hän oli mielisairas ja uskoi Suomen valtion tahtovan hänet hengiltä, hänen muka vuodettuaan sallassapidettävää tietoa. Hän jopa pelkäsi palkkamurhaajien olevan minun perässäni ja haluavan minutkin hengiltä. Hän pelkäsi olla yksin, toisaalta likkua julkisella paikalla tai päästää minua kouluun. Lööpit muka juorusivat hänen elämästään. Tämä kaikki oli hänelle todellista, vaikka hänellä olikin parempiakin kausia. Meille tämä on absurdia, mutta jos oikeasti joku yrittäisi saada minua hengiltä, tai olisin muuten vain niin sairas, tai tilanne loputtoman onneton, tekisin luultavasti samoin. Ymmärrän hänen ratkaisunsa, itsemurhan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti