Sunnuntaina velipuoleni täytti kolme vuotta. Tein hänelle lahjaksi Tatu & Patu- kakun Ulla Svenskin kirjasta Unelmakakut. Siinä on ohjeistettu hyvin uusia ja klassikkoreseptejä, niin leivoksista, makeisista ja täytekakuista voileipäkakkuihinkin. Ihana kirja, voin suositella! Aloitin valmistelut torstaina ja sain kaulittua marsipaanin kakun päälle juuri ennen viaraiden pöytään istumista!
Kakkua oli hauska tehdä, sillä rakastan näpräämistä (perfektionistin vikaa) ja palkitsevinta oli pikkusankarin hymy. Samalla sen parissa ja siivotessa sai hukutettua paljon aikaa ja syömättömyyteni jäi huomaamatta :) Kutsuilla oli monia perheenäitejä lapsineen ja kakkutilauksia saattaa olla odotettavissa. Olisi ihanaa treenata leipomista, varsinkin jos leipomukset voi antaa pois. Niitä voisi tehdä raaka-aine ja pienin vaivanpalkka kustannuksin.
Unelmoin kondiittorin työstä ja omasta pikku kahvilasta. Mikäli suunnitelmistani valokuvauksen ja kuvataiteiden parisssa ei tule mitään, voisin harkita yhtenä vaihtoehtona tätä alaa. Pitkästäaikaa voi olla tyytyväinen itseensä, sillä itsehillintäni piti notkuvasta kahvipöydästä huolimatta. On mielenkiintoista huomata, kuinka paljon oma mieliala heilahtelee syömiseni ja ympäristöstäni saaman palautteen mukaan.
Viimeaikoina olen saanut valtavasti myönteistä huomiota ja palautetta opettajilta, oppilailta ja tutuiltamme teoksesta jonka tein ystäväni kanssa koululle kierrätysteemaiseen näyttelyyn. Samalla se kuitenkin luo järjettömiä paineita ylittää itsensä tai ainakin pysyä samalla tasolla, etten pettäisi kaikkien odotuksia. Kaikesta tuli niin julkista, kun medioissakin näyttely huomioitiin ja edustin kouluamme ja kerroin työstäni, jota tein ystäväni kanssa.
Olen välillä ollut euforisissa tilossa, sillä parempaa vastaanottoa ei kai voi saada. Kuitenkin kaikki romahtaa ja alkaa alusta, nollan alapuolelta jokaisesta epäonnistumisesta. Niin kävi viimeksi tänään, kun isäni lätkäisi annoksen valmiiksi lautaselleni. Oli murhaa syödä isän vaivalla laittamaa ateriaa.
Tiedän, että syömiseni on epätervettä, mutta en osaa päästää irti. Huomasin sen viimeksi erään koeviikon lähestyessä. Olin aivan paniikissa, hermoromahduksen partaalla (kirjaimellisesti) ja isäni varmaan harkitsi kohdallani laitoshoidon ja sairasloman välillä. Onneksi tajusin lähtä kävelylle, sillä se on niitä ainoita asioita, jotka saavat minut rauhoittumaan ja asiat selkeytymään päässäni. Olin aivan paniikissa tajutessani että laihdutusprojektini saattaisi tyssätä seuraavana päivänä erikoislääkärin vastaanotolle. Tajusin, ettei minulla ole muita vaihtoehtoja, kuin koota itseni ja alkaa rakentaa raunioista kulissia uudelleen pystyyn. Isäni onneksi kuvitteli sekaisen mieleni ja ahdistuksen johtuvan ainoastaan koulusta.
Olin jälleen kerran hiuskarvan päässä maailmani kaatumisesta. Tämä kai kertoo minulle viimeistään, että ruoka ja kehoni muoto hallitsevat elämääni. Kuitenkin asian voi mös nähdä niin, että suorittaminen koulussa ja ruoan kontrollointi ovat ainoat asiat jotka pitävät elämääni kasassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti